2017.12.11

Näitä saarnoja en unohda

Postillat olivat Suomessa 1800-luvun puolivälin paikkeilla erittäin suosittua kirjallisuutta. Monessa taloudessa postilla oli ensimmäinen suuri kirja, ehkä sentään Raamatun jälkeen.

Parhaimmillaan postillat eli saarnakirjat ovat kiinnostavaa luettavaa. Omasta lukemisestani olen kuitenkin pannut merkille, että niistä harvoin jää mieleen tarkkoja muistikuvia. Mutta ehkä se on niin kuin kenttärovasti Uuno Hatsala aikoinaan sanoi, että ei pyykkiä pestessäkään kiinnitetä huomiota pesuveteen, sen pitää mennä menojaan, tärkeintä on, että puhdasta tulee. Saarna vaikuttaa luettaessa, vaikka siitä ei tarkkoja mielikuvia jäisikään.

Joskus sentään jää. Mainitsen kaksi esimerkkiä.

Heränneisiin kuulunut pappi J. Fr. Bergh vaikutti pitkään Nurmijärven kappalaisena. Hän lienee ollut Aleksis Kivellä mallina, kun tämä muotoili seitsemää veljestä opin tielle kannustaneen rovastin muotokuvaa. Berghin saarnoja on ilmestynyt O. H. Cleven vuonna 1875 julkaisemana postillana.

Kirja alkaa tyrmäävästi. Berghin ensimmäisen adventin puhe on tyylipuhtain lain ja parannuksen saarna, jonka olen kohdannut. Vähän liioitellen sisältö on seuraava: ensin Bergh haukkuu uskovaiset, sitten hän haukkuu epäuskoiset ja hitusen hän antaa muistutusta myös pappissäädylle. Saarnan loppuosa, jossa hän käy läpi kymmentä käskyä ja kuulijoiden sen suhteen tekemiä hairahduksia, suuntautuu kaikenlaisiin kuulijoihin yhtäläisesti.

Ei suorapuheisesta torumisesta kuitenkaan jää epämiellyttävää oloa. Tottahan se on, mitä saarnaaja sanoo. Kyllähän me olemme ahneita, unohdamme pyhäpäivän, olemme ”huolimattomia” vanhempina, riitaisia avioliitoissamme, olemme ulkokullattuja – jotka Bergh vielä jakaa törkeisiin ja hienompiin ulkokultaisiin – ja liikaa maailmallisten ihmisten kanssa veljeileviä.

Aivan lyhyesti hän sitten lopussa toteaa: ”Mutta älkäät myös seisoko kaukana armoistuimesta, vaan tulkaat toivon uskalluksella Jeesuksen tykö.” Näin hän vain nopeasti vilauttaa armon mahdollisuutta. Berghin postilla on ollut suosittu. Itse käytän siitä neljättä painosta vuodelta 1962.

Toinen mieleeni jäänyt saarna on toiselta aikakaudelta. Se on arkkipiispa Aleksi Lehtosen pääsiäissaarna vuodelta 1947. Se on pidetty Turun tuomiokirkossa, joten se on ympäröity kaikella sillä arvovallalla, minkä saarna Suomessa voi saada. Mutta ei se mielestäni tarvitse tukipuita. Se olisi vaikuttava, vaikka se olisi pidetty muutamille pieneen sivukappeliin kokoontuneille syrjäkulmalaisille. Lehtonen itsekin on pitänyt saarnaa arvossa. Hän on sijoittanut sen teksteistään laatimansa Valitut teokset -kokoelman (1948) loppuun.

Saarna on helppo referoida, sillä Lehtonen on tiivistänyt sanottavansa tekstin ensimmäiseen kappaleeseen. En lähde hänen väitettään sen kummemmin kommentoimaan. Arvion voi jokainen tehdä itse mielessään. Näin se alkaa:

”Tänä pääsiäispäivänä tahdon sanoa: kristillisen sananjulistuksen ensimmäinen tehtävä on yliluonnollisesta maailmasta todistaminen.”

Myöhemmin saarnassa hän tarkentaa: ”Ystävät, on toinen elämä vastassa ajallisen elämämme päättyessä. Tämä on aivan varmaa.”

 

2017.12.07

Vanhan virsikirjan Sankari-Kristus

Vuoden 1701 virsikirjaa eli Vanha virsikirjaa on arvioitu ristiriitaisesti. On kritisoitu sen suomen kieltä, jossa mitä kummallisimmat sanalyhennykset seuraavat toistaan. Toisaalta on luonnehdittu sen sanontaa jykeväksi ja syvälliseksi. Pentti Laasonen Suomen kirkon historiassa väistää arvion ja antaa lukijan itse verrata mielessään Suvivirren nykyistä ja Vanhan virsikirjan muotoa. Markku Heikkilän ja Simo Heinisen Uusi Suomen kirkkohistoria ei sekään arvioi, sen sijaan se kertoo mykistävät luvut: Vanha virsikirja pysyi käytössä lähes kaksi sataa vuotta ja siitä otettiin yli 150 painosta.

Miten kirja sitten nykylukijaan vaikuttaa? Onko sen charmi kadonnut vuosisatojen myötä?

Monessa suhteessa on. Runomitan vaatimat sanamuotoilut näyttävät eriskummallisilta. Tosin joskus ne sopivat korvaan: ”Me kiitäm’ sinua, Jesu Christ’, Joka päästit meit’ helvetist’ .” (Lainaukset on tehty Tauno Väinölän toimittaman vuonna 1995 ilmestyneen laitoksen mukaan.)

Minua lukijana eivät viehätä myöskään virret, joita kutsun ”referointivirsiksi”. Niissä kerrotaan riimitellen se, mikä on Raamatussa sanottu suorasanaisesti. Tosin voi olla, että yhdessä laulaminen on antanut näihin virsiin pontta, joka ei pelkästään lukiessa tule esiin.

Eli ei Vanha virsikirja mielestäni mikään suomalaisen hurskauden täydellinen aarrearkku ole.

Mutta ei se toisaalta ole saanut mainettaan myöskään ilman perusteita. Ei ole syytä ihmetellä sitä, että vielä niin myöhään kuin 1976 siitä on Länsi-Suomen rukoilevaisten piirissä otettu uusi painos.

Vaikuttavaa on muun muassa Vanhan virsikirjan taivaskaipuu. Kirjassa on varsin laaja osasto ”Mailman menon turhuudesta ja ylönkatseesta” ja toisaalta sen toiseksi viimeinen virsi on 41 säkeistön taivaallisen elämän kuvaus.

Mieleen jäävä joskin arvoituksellinen on Vanhan virsikirjan käsitys Kristuksesta. Esimerkiksi pääsiäisvirsissä toistamistaan toistetaan ylistystä Kristukselle, joka on voittanut Jumalan vastustajan, perkeleen, pirun. Kristus on kukistanut myös kuoleman ja helvetin ja päästänyt synneistä. Hahmottuu kuva jonkinlaisesta Sankari-Kristuksesta. Hän ei ole Hyvä paimen, eikä Jumalan uhrikaritsa. Ehkä häntä voisi raamatullisesti nimittää ”Juudan leijonaksi”. Hän on vähän samantapainen hahmo kuin C. S. Lewisin Aslan-leijona.

”Christus nous’ ylös kuoleman haudast’, Ja päästi mailman perkeleen paulast’: Siis me nyt vahvast’ iloitkaam’ .” Näin veisataan alkujaan keskiaikaisin sanoin. Tällaista näkemystä on teologiassa kutsuttu nimityksellä ”Kristus Victor”, Voittaja-Kristus. Siinä ei niinkään ole kysymys syntiuhrista kuin kuoleman ja saatanan lyömisestä jonkinlaisessa mystisessä ratkaisutaistelussa. Tämä teema, joka kyllä esiintyy nykyisenkin virsikirjan virsissä, laukaisee lukijassa ja veisaajassa pääsiäisilon.

 

 2017.04.09

Suomalainen enkeliopettaja

 

Miksi perinteen, tradition, käsite on suomalaisessa kristillisyydessä niin vähävoimainen? Miksi meidän pitää ajan hengen painostuksesta hylätä uskoon kuuluvia osia, ja sitten taas ajan hengen muuttuessa ikään kuin löytää ne uudestaan? Tällaista huomaa puhisevansa, kun lukee Laurentius Petri Aboicuksen (k. 1671) Lutherin Vähää katekismusta selittävää saarnakokoelmaa. Kirja ilmestyi vuonna 1644, luen toista painosta, joka otettiin 1860. Kirjan nimi on hiukan muokattuna ”Selitykset Jokapäiväisiin Huomen-, Ehtoo- ja Ruokalukuihin eli Siunauksiin”.

Ensimmäinen puhinan syy on ristinmerkki. Minun nuoruudessani 1960-luvulla sitä ei nähnyt sen enempää Kansan raamattuseuran uskovaispiireissä kuin Järvenpään seurakunnan jumalanpalveluksissakaan. Nyt kuitenkin ainakin Helsingin Haagan messuissa melko moni seurakuntalainen tekee ristinmerkin. Ristinmerkki on tullut takaisin. Mutta miksi ihmeessä se meni välillä pois?

Vielä Laurentius nimittäin saarnassaan korostaa ristinmerkin tekemisen tärkeyttä. Tosin hän sanoo, että sen tekeminen on ”ehdonvallan” asioita, vapaaehtoinen, sillä siitä ei ole mainintaa Raamatussa. Toisaalta hän toteaa, että Luther näki ristinmerkissä paljon tärkeää kristillistä sisältöä.

Ensiksikin me ”Ristin siunauksen” tehdessämme muistamme Jeesuksen Kristuksen pyhää piinaa ja kallista kuolemaa. Toiseksi muistamme omaa ristiämme ja tulevaa kuolemaamme. Ja kolmanneksi uskomme, että Kristuksen ristin kautta voitamme kaikki pahojen voimien hyökkäykset. Näitä ajatuksia haluaa pitää mielessämme myös Laurentius Petrin siteeraama Ignatioksen (2. vuosisadan alusta) lause ”Amor meus Jesus crucifixus est”, eli ristiinnaulittu Jeesus on minun rakkauteni.

Toinen tradition merkitystä korostava huomio liittyy enkeleihin. Opetus enkeleistähän heikkeni viimeistään toisen maailmansodan jälkeen luterilaisessa kirkossa huomattavasti. Vuoden 1948 katekismuksesta enkelit olivat vähällä pudota kokonaan pois. Ja keskelle kirkon aneemista enkeliopetusta räjähti sitten enkelibuumi 1990-luvun alussa. Yhtenäkin vuotena ilmestyi suomeksi yli kymmenen enkelikirjaa.

Laurentius Petri Aboicukselle 1600-luvulla enkelit eivät olleet ongelma. Päinvastoin, he olivat suuren innoituksen lähde. Toisaalla Laurentius julkaisi laajan pelkästään enkeleitä käsittelevän saarnan. Mutta myös tässä katekismuksen aamu- ja iltasiunauksia käsittelevässä saarnakokoelmassa hän käsittelee enkeleitä laajasti.

Hän kysyy esimerkiksi, miksi Luther aamu- ja iltasiunauksessa pyytää Jumalalta ”pyhä enkelisi olkoon minun kanssani” eli hän puhuu yhdestä enkelistä. Laurentius selittää tämän johtuvan siitä, että kullakin ihmisellä on oma suojelusenkeli. Hän muistuttaa kirkon perinteestä: ”..wanhat Kirkon Opettajat ovat pitäneet totena, yhden Engelin olevan määrätyn Jumalalta itsekungin wartiaksi.”

Toiseksi Laurentius Petri Aboicus korostaa, että enkelin läsnäolo asettaa kristityn elämälle vaatimuksen. Kristityn pitää välttää syntiä, sillä synnin tekeminen karkottaa enkelin kauas ja kutsuu mustan enkelin sen tilalle. Eli kuten Augustinus (k. 430) opetti: ”Koska me kauniisti ja Jumalisesti olemme, niin Engelit owat iloiten meidän tykönämme.”

 

 

2017.08.10

Johan Wegelius – puolesta ja vastaan 

Johan Wegeliuksen kaksiosainen postilla Se pyhä evangeliumillinen walkeus painaa 3,4 kiloa. Eikä se käytä tätä melkoista kokoaan keveisiin ajatuksiin vaan monipolvisiin jaotteluihin ja syvällisiin tutkistelemuksiin. Kirja ilmestyi vuosina 1747 ja 1749.

Siitä otettiin myöhemmin uusia painoksia, sillä varsinkin eräitten herätysliikkeitten väki tunsi sen omakseen. Itse käytän neljättä painosta vuodelta 1895. Se on kirjaimistoltaan melko nykyaikainen kirja, joten lukeminen on siinä suhteessa helppoa.

Wegeliuksen (1693–1764) kieltä on moitittu raskassoutuiseksi ja vaikeatajuiseksi, hänen lauseitaan liian pitkiksi ja jaottelujaan piinallisenkin pikkutarkoiksi. Mutta joka pääsee näiden lopultakin melko matalien esteiden yli, hänelle avautuu rikas näköala 1700-luvun suomalaiseen kristillisyyteen. Wegeliusta tarkkaan tutkineen Erkki Kansanahon mielipiteeseen voi yhtyä:

”Postillan kautta tulee kristinuskon sanoma väkevänä ja velvoittavana esille, se johdattaa lukijan pyhän uskomme ehtymättömille lähteille ja pakottaa hänet omakohtaiseen ratkaisuun.”

Postilla ei siis ole pelkkä historian dokumentti, se on edelleen elävä kristillinen kannanotto. Mutta kun näin on, se herättää myös kritiikkiä. Arvostelen tässä kirjan pääsiäissaarnaa.

Ensinnäkin on huomattava se, että tässä, kuten monessa muussakin postillan saarnassa, on runsaasti käytetty hyväksi luterilaisen pietismin suurmieheltä Philipp Jakob Speneriltä (1635–1705) saatua aineistoa. Tosin pitkä johdanto on kokonaan peräisin Wegeliuksen kynästä.

Mutta on se sitten laskettava Spenerin tai Wegeliuksen syntilistalle, saarnan pääsiäisestä antama kuva tuntuu minusta vieraalta. Saarnan paatos, sen keskeinen väite, sen innostunut julistus kuuluu: Kristuksen ylösnouseminen antaa meille tämänpuoleisessa elämässämme voimaa hengelliseen ylösnousemiseen ja uuteen hengelliseen elämään. Niille, jotka nukkuvat synnin unta, tulee nyt mahdollisuus havahtumiseen.

Saarnan vastakohdat ovat hengellinen kuolema ja hengellinen ylösnouseminen. Se hauta, josta noustaan, on ”maailma”, maalliset ja lihalliset työt ja menot.

Epäilemättä parannuksen saarnaaminen on kristinuskon ydintä. Minun mieleeni kuitenkin nousee kysymys: entä Kristuksen ylösnouseminen todellisesta kalliohaudasta ja kristityn iankaikkisen elämän toivo?

Kyllä Wegeliuksen saarna tätäkin pääsiäisen puolta käsittelee. Mutta se tekee sen nopeasti, puolihuolimattomasti ja sen suurempaa intoa osoittamatta. Kristuksen työ kuoleman voittajana syrjäytyy, kun saarna keskittyy hengelliseen elämään.

Runoilijapappi Lauri Pohjanpää myöntää hänkin postillassaan Katso Jumalan Karitsa (1957), että Kristuksen ylösnouseminen antaa voimaa synnin vallasta vapautumiselle. Mutta hän jatkaa toisella näkökulmalla pääsiäiseen:

”Hauta on avannut porttinsa. Me emme enää sure poismenneitä rakkaitamme niin kuin ne, joilla ei ole toivoa. Me näemme heidät jälleen. He ovat menneet vain hetkistä ennen meitä. Ei ole kuolemaa, on vain ovi toiseen elämään.”

Tällainen sanoma mainitaan Johan Wegeliuksen pääsiäissaarnassa vain sivumennen. Hänen pääsiäistroparinsa voisi ajatella kuuluvan:

”Kristus nousi kuolleista,

kuolemalla hengellisen elämän herätti.”

 

2017.07.15

Yli 200 vuoden rukousketju

Volter Kilpi kirjoittaa kirjassaan Pitäjän pienempiä jäällävaeltajasta, joka kapinoi Jumalaa vastaan:

”Olenhan minä kaiken tehnyt! Työni olen tehnyt joka ainoa päivä, olen lukenut aamurukoukseni ja ehtoorukoukseni joka ainoa aamu ja ehtoo, en ole varastanut, en ole tehnyt huorin, en ole ikinä iloinnut. Joka ainoa pyhä olen ollut kirkossa… Mitä varten on siis minun vanhuuteni näin tyhjä ja yksinäinen?”

Lukenut rukouksen aamuin illoin! Onkohan sellaista todella ollut? Vai onko tuo Volter Kilven kuvittelua? Minulla on todiste, joka osoittaa, että jotkut elivät juuri noin.

Viime kesänä hankkimassani 1700-luvulla painetussa Virsi-, evankeliumi- ja rukouskirjassa on, kuten näissä kirjoissa yleensäkin, viikon päiviksi aamu- ja iltarukoukset. Ne ovat melko pitkiä, yli sivun mittaisia. Sellaisen lukijan ei ole ihan helppoa pitää ajatuksiaan keskitettynä siihen, mitä lukee.

Kirjan ostettuani ajattelin, että nyt asetan itseni tuohon yli kaksi sataa vuotta pitkään rukousketjuun. Mutta ei se onnistunutkaan.

Kun avasin kirjan sunnuntain rukousten kohdalta, näin, että se on siitä kohden luettu melkein käyttökelvottomaksi. Paperi on sormeilusta ohentunut, sivun reuna on tummentunut niin, ettei siitä saa selvää. Ja ennen kaikkea sunnuntain rukousten sivu on ala- ja yläreunasta repaleinen – osa tekstiä puuttuu.

Tältä kohdin en voi siis lukea rukousta siten kuin sitä on pitkään aikaisemmin luettu. Mutta toisaalta kirjan kunto osoittaa, että tuollaisia Volter Kilven kuvaamia rukoilijoita on Suomessa ollut. Niin säännöllisesti on rukoukset luettu, että kirjan sivu on ensin ohentunut ja sitten osittain repeytynyt pois.

Tosin tämä ongelma on kirjassa pelkästään sunnuntain ja maanantaiaamun rukousten kohdalla. Muitten päivien rukousten sivut ovat kunnossa, vain nuo tummentumat hiukan vaivaavat. Sunnuntai oli, niin kuin tietysti pitääkin, tärkein rukouspäivä.

Ostin kirjan Vammalan vanhojen kirjojen päiviltä. Sen painovuotta ei saa tarkasti selville, sillä sekä kirjan alusta että lopusta puuttuu muutama sivu. Kirjakauppiaalle oli joku asiantuntija arvioinut summittaisesti, että se on peräisin 1700-luvulta.

Ajoitus saa vahvistuksen virsikirja-osan viime sivuilla. Sinne on kirjan omistaja – ehkä ensimmäinen – kirjoittanut ajoituksen: Mich. Andersson, Luvia, 1794.

Joskus luen päivän rukouksen juuri tästä kirjasta, vaikka onhan minulla näitä manualeja, ”sielun tavaroita”, muitakin. Ajattelen, että ehkä lujakantiseen kirjaan on tarttunut ”pyhyyttä” sitä käyttäneiden hartaista ajatuksista.

Tänään on tiistaiaamu. Kirjan rukous alkaa:

”Kiitetty olcon Jumala Taiwan ja Maan Luoja, kiitetty olcon Herra, joka ainoa ihmeitä tekee, ja kiitetty olcon hänen pyhä Nimensa ijancaickisesti, joca on luonut ja eroittanut Päivän ja Yön hänen Jumalallisella Viisaudellansa, ja asettanut, että heidän pitä pysymän ja ei lackaman, nijn cauwan cuin Mailma seiso, että ihmisellä olis lepo Yöllä ja päivällä jällens menis työhönsä,…”                                                                                               

 

2017.05.31

 Körttien mystisiä kokemuksia

 Olavi Kareksen kirjasarjaa Heränneen kansan vaellus olin katsellut erilaisilla kirppiksillä moneen kertaan. Jostain syystä siitä oli ollut tarjona vain neliosainen eli vajaa laitos.

Lopulta vuonna 2014 tärppäsi. Menin Suolahdella jonkin kristillisen yhdistyksen pitämälle kirpputorille, jossa on varsin laaja kirja-osasto. Siellä tämä viisiosainen teos oli, kaikessa tuimassa mustuudessaan ja 2367 sivun laajuudessaan. Alaotsikko on Suomen herännäisyyden elämää ja vaiheita noin v:sta 1880 v:een 1930.

Sinä kesänä kahlasin kirjat läpi pääpiirteittäin. Hämmästykseni oli melkoinen. Tällainen mammuttiteos on Suomessa ilmestynyt niinkin myöhään kuin vuosien 1947 ja 1952 välisenä aikana, enkä ollut kuullut siitä muuta kuin hajanaisia mainintoja! Minusta teos ansaitsisi korkean sijoituksen suomalaisen kristillisen kirjallisuuden rankingissa.

Otan esille vain yhden näkökulman. Kirja sisältää melkoisen annoksen monenlaista kristillistä kokemusta, hyvin erikoistakin. On sitä, mitä nykyisin sanotaan kuolemanrajakokemukseksi (NDE), ja sitä, jonka nimi on kuolinvuodekokemus (DBE). Enkeleistä puhutaan. Saarnaajien toteen käyvät ennustukset eivät ole harvinaisia. Suonenjoen kielilläpuhujat muistetaan, esimerkiksi Katriina Markkanen. Näiden lisäksi lukija on kaiken taustalla kuulevinaan sen monesti mainitun äänekkään itkun, joka syntyy, kun puhujan julistus sattuu seuraväen tai kirkossa kuuntelevien omiintuntoihin. Joskus ei siltä itkulta ollut kuulla saarnaavan papin sanoja.

Kerron tarkemmin yhden merkillisen tapahtumasarjan Heränneen kansan vaelluksen ensimmäisestä osasta. Josef Cajan oli pappina Reisjärvellä, erämaaseurakunnassa Pihtiputaalta luoteeseen.

Eräänä kesäsunnuntaina hän pidettyään jumalanpalveluksen kirkossa lähti muutamien heränneitten kanssa pitämään seuroja taloon parinkymmenen kilometrin päähän. Matka tehtiin jalan!

Matkan varrella nähtiin seurakuntalaisia sapattia rikkomassa heinäpellolla. Ohi mennessä pappi parahti: ”Herra armahda minun sanankuulijoitani.” Nyt alkoi käydä ilmi, että ilmassa oli jotain erikoista: joihinkin heinäntekijöihin sana sattui niin kovasti, että työkalut putosivat käsistä, jotkut vaipuivat tiedottomina maahan, jotkut lähtivät seuraväen mukaan.

Pappi oli joutunut merkilliseen hurmostilaan. Kun seurat alkoivat, hän sai soperretuksi vain, että seurakuntalaisia uhkaa vaara taivaasta. Sitten hän kaatui pyörtyneenä lähellä istuneen miehen syliin. Niissä seuroissa veisattiin vain yksi virsi. Veisuu kosketti – mukana olijat sanoivat, että eivät koskaan myöhemmin ole kuulleet niin nöyrää ja elävää veisuuta. Sen jälkeen yksi mukana oleista maallikoista puhui. Sanat särkivät koko seuraväen omattunnot.

Tästä tapahtumasta alkoi herätys laajeta ympäri Reisjärven seurakuntaa. Keskeisiä henkilöitä olivat Josef Cajan ja hänen vaimonsa Iida Cajan.

Miksi minua tällainen kiinnostaa? Siihen vastaa kirjasarjan toisessa osassa J.R. Forsman, Oulun piispa, körttejä hänkin. Forsman soimaa protestanttisuutta siitä, että kaiken pitää olla niin järkevää, ei anneta mitään osuutta ihmisen mielikuvitukselle. Tässä, sanoo Forsman, pitää antaa arvo katolisuudelle, joka ruokkii ihmisen tunne-elämää.

Juuri tätä mielikuvitusta ruokkivaa löytyy Kareksen kirjasarjasta todella viljalti. Uskon ympärille rakentuu siinä värikäs kudos – usko ei ole mitään kaavamaista ulkolukua eikä myöskään vain hurskasta halleluja-laulua. Usko sattuu ihmiseen niin syvälle, että sisin vastaa oudoilla tavoilla: itkulla, pyörtymisellä, mielenhäiriöllä.

Ja tämä merkillinen kristillisyyden historia tapahtuu melkein pelkästään syrjäseuduilla, alueilla, joista ei usein kuule puhuttavan. Minun täytyi tutkia karttaa pitkään ennen kuin löysin sieltä Reisjärven. 

 

2017.05.15

Miten ihastuin vanhoihin kristillisiin kirjoihin

Tämä tapahtui jo 1970-luvulla. Jostain syystä kiipesin sukulaisten vanhan talon vintille Heinolan maalaiskunnan Imjärven kylässä. Siellä oli välikaton täytteenä käytetty hiekkaa. Ja hiekan seasta pilkotti kirjojen kulmia. Otin sieltä repaleisen ja vain osan sivuista sisältävän kirjan. Se oli muodoltaan omituisen pitkä ja kapea, kuin Helsingin julkisen liikenteen aikataulukirja ennen vanhaan. Tein siihen sanomalehdestä kannet ja panin sen talteen.

Myöhemmin kävi ilmi, että se oli osa Swebiliuksen katekismusta. Kun sitten luin kokonaista kappaletta tuosta puutteellisena löytämästäni kirjasta, pulssini nopeutui. Teksti oli kuin jostain kristillisestä alkukalliosta lohjennut palanen. Siinä ei ollut sitä nykyistä kristillisyyttä joskus vaivaavaa pyrkimystä salonkikelpoisuuteen ja sovintoon uuden maailmankuvan kanssa. Tuntui, että se oli uskoa sellaisena kuin usko oli aina ollut. Tämä minun kokonainen kappaleeni Swebiliuksen katekismuksesta on vuodelta 1885. Siitä repaleisesta en tiedä, siitä oli repeytynyt alkuosa kokonaan pois.

Toinen kokemus oli vielä tärkeämpi. 1980-luvulla ostin divarista nipun ranskalaisia romaaneja. Jostain syystä divaristi antoi minulle kaupanpäällisiksi kirjan, jonka nimi oli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Virsi-, evankeliumi- ja rukouskirja. Se oli painettu niinkin myöhään kuin 1952 ja tehty vuoden 1938 kirkolliskokouksen ohjepainoksen mukaan.

Jonkin ajan kuluttua sitten tarvitsin rukousta, jonka voisi lukea pitkälle matkalle lähdettäessä. Lahjaksi saamastani kirjasta löysin tällaista: ”Herra, kaikkitietävä Jumala! Sinun nimeesi minä aloitan tämän matkan. Anna pyhän enkelisi saattaa minua, niin kuin Tobiasta, varjella matkalla kaikesta vaarasta, niin kuin Eliasta, suojella ja ohjata tuntemattomilla teillä, niin kuin Haagaria, virvoittaa yöllä matkan varrella, niin kuin Jaakobia,…”

Minusta oli aivan ihastuttavaa, että tällä tavoin laveasti rukoiltiin enkelien suojelusta. Sellaiset rukoukset eivät olleet ihan jokapäiväisiä siinä suurten ikäluokkien uskossa, johon minä olin tottunut. Mieleen tuli ajatus, että jos suomalaisessa kristillisessä perinteessä on tällaista, millaisia muita aarteita siellä mahtaa olla. Onko vanha suomalainen kristillinen kirjallisuus ehkä jonkinlainen unohdettu voimavara, josta tämän päivän kristittykin voisi ammentaa väkeviä oivalluksia?

Suunnilleen näiden ajatusten kanssa olen sitten hankkinut vanhaa kirjallisuutta, yhden silloin, toisen tällöin, miten sitä on sattunut eteen tulemaan. Minkäänlaiseen järjestelmällisyyteen en ole pyrkinyt. Ja sitten olen myös lukenut niitä kirjoja rakennuksekseni. Kokemukseni on ollut, että vanhan kristillisen kirjallisuuden oppilaaksi on hyvä asettua.

Esko Miettinen